H.C. ANDERSEN, SATAKIELI

"Pienen linnun suuri tarina"


H.C. Andersenin "Satakieli" on monessa mielessä hyvin perinteinen satu. Siitä löytyvät hyvyys, kauneus, pahuus sekä tietenkin opetus. Kuitenkin tarinan loppu sai minut ajattelemaan ja jopa erosi niistä saduista, joita olen aikai-semmin lukenut. Viisaus tietysti voittaa tyhmyyden ja hyvä pahan, mutta asetelma oli omaperäisempi.
Jo "Satakielen" ensimmäinen lause kertoo, mistä on kysymys: "Kiinassa, kai tiedätkin, on keisari kiinalainen, ja kaikki ihmiset hänen ympärillään ovat kiinalaisia". Ollaan siis eksoottisessa paikassa ja tapahtumissa, jotka "sat-tuivat monta vuotta sitten". Vaikka alku sinänsä on tyypillinen sadulle, se epäilemättä herättää lapsen mielenkiin-non. Kiinahan on oikeasti olemassa oleva paikka, eikä vain jokin "kaukainen, tuntematon maa", joka esiintyy niin monien muiden satujen miljöönä. Myöskin kiinalaisen keisarin loisteliaan palatsin kuvailu ("kauttaaltaan hienoa posliinia") ja mittaamattoman suuren puutarhan ("edes puutarhuri ei tiennyt mihin se loppui") kuvailu herättää pienessä lukijassa varmasti ihmetystä.
Sitten päästään tarinan "päähenkilöön", satakieleen. Se asustaa syvällä keisarin metsässä järven rannan oksis-tossa ja sykähdyttää ihanalla laulullaan jopa köyhän kalastajan sydäntä. Taru ihmeellisestä linnusta leviää, ja pian kaikkialta maailmasta saapuu ihmisiä sitä kuulemaan. Keisari itse ei tiedä asiasta mitään, ennen kuin saa käsiinsä kirjoja, joissa sitä ylistetään parhaimmaksi asiaksi koko hänen valtakunnassaan. Mahtava keisari haluaa tietysti heti nähdä merkillisen satakielen ja tarvitsee jonkun etsimään sen.
Tässä vaiheessa kuvaan astuu keisarin kavaljeeri, "joka oli niin ylhäinen, että jos joku alempisäätyinen suvaitsi puhutella häntä, hän ei vastannut muuta kuin 'P!'". Ylhäinen kavaljeeri on siis mitä ilmeisemmin hyvin tyhmä, ja kenties luotu tarinaan juuri siksi, että hänelle saa nauraa. Jokaisessa hyvässä sadussahan on huumoria. Kavaljee-rin hupsuutta todistaa myös hänen kommenttinsa satakielestä: "Sitä ei ole koskaan esitelty hovissa."
Kavaljeerin on mitä pikimmin hankittava lintu käsiinsä, koska muuten häntä ja muuta palvelusväkeä uhkaa hirmuinen rangaistus: "koko hovia rapsitaan vatsaan". Rapsiminen on luultavasti jonkinlaista piiskaamista, niin että minun kävi kavaljeeri-parkaa suorastaan sääliksi.
Juostuaan siis ympäri palatsia etsimässä ihmistä, joka sattuisi tietämään jotain satakielestä kavaljeeri löytää keittiöstä köyhän ja rääsyisen piikatytön. Kyökkipiika on selvä hyvyyden ilmentymä, luonteeltaan lähes identti-nen Tuhkimon ja Lumikin kanssa: hän siivoaa ahkerasti ja mukisematta ja pitää auliisti huolta sairaasta äitirukas-taan viemällä tälle ruuantähteitä. Hän tietysti tahtoo myös näyttää satakielen asuinpaikan hoviväelle kavaljeerin lupaamaa ruhtinaallista palkkiota vastaan: vakituinen paikka keittiössä ja suuri kunnia nähdä keisarin syövän!
Matkalla puutarhan läpi hoviväki luulee ensin ammuvia lehmiä ja sitten kurnuttavia sammakoita satakieleksi, mutta piikatyttö paljastaa oikean laulajan. Tilanne on hyvin samanlainen kuin toisessa Andersenin kirjoittamassa sadussa "Keisarin uudet vaatteet". Siinä kansa väittää näkevänsä keisarin päällä hienot vaatteet, kunnes pieni lapsi huutaa lopulta: "Mutta hänellähän ei ole vaatteita ollenkaan!" (tämä oli tietysti totta). Toisen huomion tein ylhäisen kavaljeerin sanoista hänen nähdessään satakielen: "Miten vähäpätöinen se on! Varmaan se on kadottanut värinsä nähdessään luonaan niin paljon ylhäisiä ihmisiä." Asioiden ulkomuoto ei siis kerro paljonkaan siitä, mil-lainen itse asia on. Saduissa huonoin ja rumin kerjäläinen on usein kaikkein kultasydämisin ja kaunein prinsessa kylmä ja kova.
Kuten luultavasti myös todellisuudessa, "Satakielessä" keisari edustaa kiinalaisille lähes Jumalan veroista ih-mettä. Hänen jokaista toivettaan ja oikkuaan on toteltava, olivat ne kuinka mahdottomia hyvänsä. Myös puhuva satakieli pitää suurimpana kunnianaan tulla hoviväen mukana palatsiin laulamaan keisarille: "'Lauluni on parasta ulkona luonnossa' sanoi satakieli, mutta tuli kuitenkin mukaan, koska keisari sitä toivoi."
Hovissa satakieli herättää laulullaan valtavasti ihailua ja saa kyyneleet itse keisarinkin silmiin. Se on tietysti suurin palkinto, minkä pieni lintu voi saada, sillä "keisarin kyynelissä on ihmeellinen voima". Mutta kun satakieli haluaisi lentää takaisin luontoon, se pakotetaankin jäämään palatsiin keisarin huviksi. Melkein koko valtakunta menee sekaisin merkillisestä satakielestä, niin etteivät ihmiset enää osaa edes ajatella muuta.
Pikku satakielen menestys päättyy kuitenkin lyhyeen, sillä hoviin saapuu lahjana Japanin keisarilta keinotekoi-nen satakieli, joka on "kauttaaltaan timanttien, rubiinien ja safiirien peitossa ja hohtaa kullalle ja hopealle". An-dersen on hyvin oivaltanut sen, mitä lapset saduissa kaipaavat: liioittelevia, kiehtovia ja hienolta kuulostavia yksi-tyiskohtia. Jos olisin itse lukenut vaikkapa juuri äskeisen kohdan pienempänä, olisin varmasti voinut kuvitella timanttilinnun silmieni edessä.
Tekolintu saavuttaa siis hovissa suuremman suosion kuin oikea, koska se jaksaa väsymättä laulaa saman kappaleen 44 kertaa ja on lisäksi vielä paljon koreampi. "Tässä on kaikki määrättyä! Kaiken voi selittää, sen voi hajottaa osasiinsa", mainostaa lintua hoitava Keisarillinen Pelimestari. Oikea satakieli karkotetaan maasta, ja aiemmin mainittu köyhä kalastaja on ainoa, joka tajuaa, että sisäinen kauneus voittaa ulkoisen. "Onhan se kaunista, ja muistuttaakin oikeata, mutta jotakin puuttuu, en tiedä mitä", hän sanoo tekolinnusta.
Mutta käy kuten saattaa arvata: ennen pitkää tekolintu hajoaa eikä sitä saada enää kunnolla toimivaksi. Keisari on tietysti hyvin surullinen ja hänen kanssaan koko hovi. "Mutta sitten piti pelimestari pienen puheen konstik-kaalla kielellään ja sanoi että kaikki oli yhtä hyvin kuin ennenkin, ja sittenpä kaikki oli yhtä hyvin kuin ennen-kin." Tällä Andersen vihjaa aika ovelasti neuvonantajien yleiseen epäluotettavuuteen, vaikka pienet lukijat sitä tuskin tajuavatkaan.
Viiden vuoden kuluttua keisari sairastuu vakavasti ja kaikki ovat jo valmistautuneita hänen kuolemaansa. Sa-dun loppukohtaus oli mielestäni varsin dramaattinen: Kuolema istuu sairaan keisarin rinnan päällä ja piinaa häntä hänen elämänsä hyvillä ja pahoilla teoilla. Keisari toivoo viimeisillä voimillaan kultaista tekolintua laulamaan hänelle, mutta se pysyy vaiti, koska "ketään ei ollut sitä virittämässä". Seuraavasta kohdasta sain suorastaan kyl-miä väreitä: "Kuolema katsoi keisaria mustilla tyhjillä silmillään, ja oli niin hiljaista, niin hirvittävän hiljaista."
Mutta sitten, valo voittaa pimeyden, elämä voittaa kuoleman, ja oikea pikku satakieli lennähtää keisarin kama-rin ikkunalle laulamaan. Jopa itse Kuolema muuttuu vähemmän kammottavaksi kuullessaan niin ihmeellistä lau-lua, ja lopulta se lähtee pois ja vapauttaa keisarin piinasta. Keisari on tietysti valtavan kiitollinen ja ihan nöyrtyy hyvän ja merkillisen satakielen edessä. Satakieli pyytää, ettei keisari hajottaisi tekolintua ja lupaa tulla laulamaan hänelle onnesta, rakkaudesta, surusta ja "kaikesta hyvästä ja pahasta, mitä on hänen ympärillään, mutta jota hän ei näe". Ja tottahan on, että jokainen, joka joskus on kuullut satakielen laulavan, voi löytää sen laulusta kaikki nuo asiat.
"Rakastan sydäntäsi enemmän kuin kruunuasi", sanoo satakieli lopuksi. Tällaiset sanat kertovat, ettei se ollut mikään tavallinen lintu, vaan jotain paljon enemmän. Ehkäpä esimerkki luonnon viisaudesta, jota ihminen ei arvosta kylliksi. Mielessäni kävi myös, olisiko lintu jopa Kristuksen vertauskuva: "Pieni laululintu tekee pitkiä matkoja, lentää köyhän kalastajan luo ja talonpojan katolle, kauas sinusta ja hovistasi." Mieleeni tulivat heti Raamatun sanat "Sillä minä en tee eroa rikkaan ja köyhän välillä."
Jos ei Andersen satakieltä aivan jumalankuvaksi tarkoittanutkaan, halusi hän ainakin sanoa, että missä on ihmisen sydän, siellä on myös hänen aarteensa.